Eläväinen ja positiivisesti elämään suhtautuva huippu-urheilija kantaa mukanaan isovanhemmilta kuulemiensa tarinoiden opetuksia ja Raamatun lupauksia.
Tanssii tähtien kanssa -kilpailusta tutun Wilson Kirwan päivät täyttyvät monenlaisesta touhusta. Hän asuu Lahdessa vaimonsa, pienen poikansa ja koiran kanssa, kiertelee kouluissa ja päiväkodeissa kertomassa afrikkalaisia tarinoita, valmentaa juoksua ja luennoi yrityksissä positiivisuudesta. Huippu-urheilijan elämäntarina on vähintään yhtä uskomaton kuin hänen kertomansa sadut.
Pienenä poikana Keniassa
Wilson syntyi Keniassa 21 lapsen perheeseen. Hänen isänsä oli maasai-heimon soturi ja hänen äitinsä kuului nandi-heimoon. Wilsonin tarkkaa syntymäaikaa ei ole tiedossa. Hänen äitinsä on ainoastaan kertonut, että Wilsonin syntymäpäivänä aamu oli aurinkoinen ja ilta sateinen.
Wilson kertoo olleensa lapsena vilkas ja villi, mutta kiltti ja ahkera.
Olin lapsena hirmuisen utelias ja minulla oli kova jano oppia uutta. Kyselin aina kaikenlaisia…kaikenlaisia! Wilson huokailee.
Lapsena ja nuorena hän viihtyi paremmin vanhusten kuin omanikäistensä seurassa.
Isoisä ja mummot kertoivat minulle paljon hyviä ja hauskoja tarinoita. Heiltä olen oppinut elämäni tärkeimmät viisaudet!
Hän kuvailee itseään myös hyvin peräänantamattomaksi ihmiseksi. Jo nuorena, kun hän päätti jotain, ei muilla ollut asiaan juuri puuttumista. Näin on edelleen.
Siunatut kädet
Ystävyyden rakentaminen, jakaminen – antaminen ja saaminen – ovat olleet Wilsonille aina tärkeitä. Wilson muistelee, kun hänellä oli teini-ikäisenä kaksi paitaa:
Jos ystävä tarvitsi paitaa, annoin varapaitani hänelle. Jos vielä toinenkin ystävä tarvitsi paitaa, annoin paidan päältänikin ja jäin ilman paitaa.
Wilson naureskelee yhtenään nuoruutta muistellessaan, mutta vakavoituu välillä kuin tärkeän salaisuuden äärelle.
Ymmärsin jo nuorena, että kädet, jotka saavat ja kädet, jotka antavat, ovat molemmat siunatut.
Jakaminen ei merkitse Wilsonille ainoastaan materiaalisia asioita vaan myös muuta: hymyn, halausten ja ajatusten jakamista kanssaihmisille. Ehkä juuri tästä Wilsonin positiivisesta elämänasenteesta johtuen hänet valittiin vuoden 2008 positiivisimmaksi suomalaiseksi.
Juoksujalkaa kouluun
Wilsoniin perheellä oli maatila, jossa oli lehmiä, lampaita ja vuohia. Wilson kertoo, millaista elämä Afrikassa oli:
Aamulla herättiin neljän– viiden aikaan lypsämään lehmät. Jos maitoa tuli yli oman tarpeen, lähdettiin maitotölkkejä viemään polkupyörällä viiden kilometrin päähän meijeriin. Kun oli palattu takaisin kotiin, tehtiin illalla kerätyistä puista nuotio ja keitettiin koko perheelle aamuteetä. Teenjuonnin jälkeen peseydyttiin, pukeuduttiin koulupukuihin ja lähdettiin kouluun.
Ei ole epäilystäkään, miten Wilsonista kehittyi taitava pikajuoksija. Kahdeksan kilometrin koulumatkat kuljettiin nimittäin juosten.
Koulupäivät aloitettiin siivoamalla yhdessä koulu sisältä ja ulkoa. Tämän jälkeen kokoonnuttiin ja opettaja kertoi, mikä on päivän ohjelma, Wilson kertoo.
Keniassa kaikki kokoontumiset aloitettiin aina rukouksella. Niin tehtiin myös koulussa. Ennen opiskelun aloittamista rukoiltiin yhdessä.
Kahden pitkän oppitunnin jälkeen puolenpäivän aikaan oli puolentoista tunnin ruokatauko, mutta kouluruokailua ei Wilsonin koulussa ollut. Ruokarukous lausuttiin koululla ennen kuin kukin lähti aterialle.
Piti juosta äkkiä kotiin syömään. Maatilalla työskentelevät vanhemmat eivät käyttäneet kelloja, vaan arvioivat saapumisaikamme auringon perusteella. Usein tullessamme koulusta lounastauolle ei kotona ollutkaan vielä kukaan laittanut ruokaa. Ei auttanut muu kuin juoda vettä ja lähteä juoksemaan takaisin koululle, jossa alkoivat taas iltapäivän oppitunnit.
Ennen pimeän tuloa
Opiskelun jälkeen koulussa oli luvassa lisää juoksua. Kaikki oppilaat patistettiin juoksukentälle, jossa jokainen juoksi kahdentoista kilometrin matkan.
Juoksulenkin jälkeen kokoonnuimme vielä koululle rukoilemaan yhdessä päivän päätteeksi, Wilson kertoo.
Kotiin oli paras lähteä (jälleen juosten) ennen viittä, sillä jo kuuden maissa tuli niin pimeää, että ulkona oli vaarallista liikkua, kun villieläimet vaanivat matkalla.
Kun rukouksen päätteeksi sanottiin ”Aamen!” olimme ehtineet jo kahdensadan metrin päähän koululta, sillä kotiin oli päästävä kiireesti ennen pimeää.
Kotona odottivat vielä maatilan työt. Eläimet paimennettiin aitauksiin ja joelta piti hakea kärryillä vettä. Kun päivän työt oli tehty, koko perhe kokoontui yhdessä syömään ja kertomaan kuulumisia. Myös kotona ateriaa ennen ja sen jälkeen kiitettiin Jumalaa rukoilemalla.
Jos oli tehnyt päivän aikana virheitä, illalla sai myös kurinpalautteen, Wilson muistelee.
Ilta-aterian jälkeen laulettiin yhdessä ja luettiin ääneen Raamattua.
Illalla rukoiltiin ennen nukkumaanmenoa, että ne jotka matkustavat, pääsisivät turvallisesti perille. Rukoiltiin maailman sairaiden ja kärsivien puolesta.
Uskolla on väliä
Kun Wilson matkusti parikymppisenä Suomeen suomalaisen miehen mukana, hän koki todellisen kulttuurisokin. Hän oli luullut, että Suomi on jään peitossa ja ihmiset kulkevat koiravaljakoilla. Vaikka Wilsonin käsitykset saivatkin murtua, oli Suomessa moni asia toisin kuin kotona Keniassa.
Olin nähnyt Kuortaneella kirkon ja päätin mennä sunnuntaina jumalanpalvelukseen, kuten kotonakin oli ollut tapana. Suureksi hämmästyksekseni kirkossa olikin vain eläkeläisiä. Ajattelin, että voi ei, missä kaikki nuoret ovat!?
Pian hänelle selvisi, että Suomessa suuri osa nuorista kokoontuukin viikonloppuisin kaupungilla baareissa.
Olin hämmentynyt! Wilson nauraa.
Urheilijana Wilson viettää seitsemän kuukautta vuodesta ulkomailla. Ollessaan Suomessa hän pyrkii omistamaan aikansa perheelle. Seuraava lomaviikko on tiedossa vasta jouluna.
Mihin menenkin, usko kulkee mukanani. Tiedän, että Jumala on puolellani. Kiitän häntä kaikesta, mitä olen saanut.
Wilson kantaa mukanaan Raamatun opetuksia ja uskoa, jonka on saanut jo lapsena Keniassa.
Tiedän, että uskolla on väliä. Uskossa Jumalan ainoaan Poikaan saa uuden elämän ja synnit anteeksi.
”Voi Wilson, voi Wilson!”
Vertaillessaan vanhuksilta kuulemiaan suullisena perimätietona kulkeneita tarinoita ja Raamatun tarinoita Wilson on huomannut niissä paljon rinnakkaisuuksia. Tällainen on esimerkiksi tarina Israelin kansasta, joka tekee vaellusta luvattuun maahan.
Hienoimpia tarinoita Raamatussa on tarina Abrahamista ja Saarasta, jotka saavat vielä vanhoilla päivillään pojan, Abrahamin ollessa jo satavuotias, Wilson sanoo ja jatkaa:
Monta kertaa elämässä voi tulla olo, että emme voi saavuttaa enää mitään. Voimme kuitenkin luottaa Jumalan lupauksiin ja huolenpitoon. Hänelle kaikki on mahdollista!
Kun Wilson kiertää päiväkodeissa, kouluissa ja oppilaitoksissa puhumassa, hänen tärkein sanomansa suomalaisille nuorille on nimenomaan se, että kaikki on mahdollista. Hänen elämänsä on tästä hyvä esimerkki. Hän peräänkuuluttaa myös terveiden elämäntapojen puolesta.
Alkoholi ja tupakka poijes. Arjessa tärkeää on koulu, ruoka, perhe, liikunta ja harrastukset, Wilson luettelee.
Nuorille hän puhuu paljon myös tavoitteiden asettamisen tärkeydestä.
Omassa elämässäni olen myös huomannut, että elämä on onnellisempaa, kun suhtaudun siihen positiivisesti. Levitän iloa myös ympärilleni, vaikka ruokakaupassa hassuttelemalla ja tanssimalla naapurin kanssa, Wilson nauraa.
”Voi Wilson, voi Wilson!” naapurit minun tempauksilleni aina sanovat.
Nuotan lukijoille hänellä on viesti:
Nuoret: elämä on edessä! Luottakaa sen tuomiin mahdollisuuksiin!
Riikka Hämäläinen