Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä kuulemme kansasi jo laulavan. (Virsi 600, 4. säkeistö)
Järkytys
Valitettavasti jälleen tänä syksynä monen suomalaisen tavoitti tiistaisena päivänä järkyttävä viesti. Hiljalleen kasvava huhu laukauksista kauhajokelaisessa koulussa laajeni yhä pahemmaksi uutiseksi käsittämättömästä ja julmasta verilöylystä. Pahiten tapaus sattuu läheisensä menettäneisiin. Vajaa vuosi sitten kyseltiin viimeksi ja nyt kysellään jälleen: miksi?
Väkivalta, murhat, pahoinpitelyt, veriteot. Kaikki edellä mainittu on sellaista, jonka ei pitänyt alun perin kuulua maailmaan, sellaista, joka tuli tänne syntiinlankeemuksen jälkeen, siis syntiä.
Raamatun lehdiltäkään ei liiemmin väkivaltaa puutu. Varsinkin Vanha testamentti kuljettaa meidät halki mitä verisimpien kohtauksien ja kohtaloiden. Miksi ihminen on halki historian janonnut naapurinsa henkeä? Miksi saamme edelleen lukea salamurhista, miksi sivistysvaltioiden äidit menettävät edelleen lapsensa silmittömän väkivallan vuoksi?
Jumala vastaan…
Kun meillä menee hyvin, selviämme ja jaksamme, ja saattaa olla, ettemme tunne tarvitsevamme Jumalaa. Osaamme ja oivallamme itse ja luotsaamme purttamme elämän aallokossa varsin mallikkaasti. Tällainen hiljainen lipuminen irti Jumalasta hyvän elämän turvin onkin mitä todennäköisimmin peräisin sielunvihollisesta. Joutuessamme ongelmiin syytämme herkästi Jumalaa ongelmien aiheuttajana, tai ainakin vastuullisena luottamuksen pettäjänä: ”Kuinka nyt annoit näin tapahtua?”
Jumalan puoleen on kyllä hyvä huutaa ja ihmetellä, mutta jos uskonelämän juuret eivät ole hyvänäkään päivänä kyllin syvällä, voi tällainen vastoinkäymisen riepottelu viedä mukanaan koko kasvin – uskon.
Emme ole eristyksissä maailmalta
Kristittyinä olemme pelastettuja, taivaaseen matkalla, mutta emme eristyksissä maailmalta. Usein, kun kristitty läheinen on kohdannut odottamattoman kuoleman, nousee mieleen kysymys: ”miksi juuri hän?” Miksi Jumala salli tuon ihmisen menettää henkensä, vaikka tämä palveli häntä ja eli uskossa? Vaikka olemme valittua kansaa, emme ole tässä maailmassa kummoisessakaan erityisasemassa. Kristityt sairastuvat, saavat päänsärkyä, kompastuvat kynnyksiin ja lyövät päänsä ovenkarmiin siinä missä muutkin. Kristityt myös kuolevat tässä maailmassa siinä missä muutkin. Mukaillen erästä iltahartautta: mutta kenen sitten olisi pitänyt kuolla, jollei hänen? Eikö tuolle kristitylle kuolema ollut paras vaihtoehto, hänhän meni taivaaseen. Joku toinen ihminen sai vielä armonaikaa säilyä hengissä ja ehkäpä mahdollisuuden kuulla Vapahtajasta.
Kauemmas Jumalasta…
Johanneksen evankeliumissa (15: 4) Jeesus lupaa: ”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa.” Mitä on Jeesuksessa pysyminen? Jos jatkamme tuon Jeesuksen esittämän hedelmäpuu-vertauksen äärellä, voimme miettiä, millaisessa suhteessa hedelmä on oksaan ja runkoon. Hedelmä on kiinni oksassa ja ottaa kaiken aikaa vastaan kaikkea ravintoa, mitä runko ja oksisto sille tuo. Samoin meidän tulisi pysyä Jeesuksessa Kristuksessa olemalla häneen yhteydessä ja ottamalla vastaan voimaa ja virvoitusta, jota Jumala itse sanassaan – eli Raamatussa – ja rukouksessa tahtoo meille jakaa.
Vertaus jatkuu: ”Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa.” Kun irtoamme Jeesuksen yhteydestä, emme lue Raamattua ja jätämme hiljalleen rukouksenkin pois, alkavat ne hedelmät, joita puun runko on ruokkinut, kuihtua.
Tämä pätee niin ihmiseen yksilönä kuin yksilöiden muodostamiin yhteisöihinkin. Kun Jumalan sanaa ei enää jaeta, rukouselämää ei vietetä, alkavat ne lahjat, joilla Jumala on siunannut, hiljalleen kuihtua pois.
Lähemmäs sielunvihollista…
Etääntyessämme Jumalasta lähennymme väistämättä itse Paholaista. Jumalan hedelmien kuihtuessa alkaa versota uusia hedelmiä, joita kukaan ei oikeasti haluaisi nähdä. Hedelmiä, joita uutiset syöttävät hetki hetkeltä näkyviimme. Sotaa, kipua, nälänhätää, murhia, pommeja. Paholaisen hedelmiä syntyy kuin sieniä sateella irtaannuttuamme Jumalasta. Kaikki ne ovat rakkauden, hyvyyden, anteeksiantamuksen, pitkämielisyyden ja uskollisuuden vastakohtia.
Luetaan siis Raamattua, rukoillaan ja pysytään Jumalassa. Toimitaan myös siten, että mahdollisimman moni saisi kuulla hänestä ja tulla hänen yhteyteensä.
Miksi?
Miksi kaikkivaltias Jumala sallii Paholaisen mellastaa maailmassa? Miksi menetin läheiseni, vaikka Jumala olisi loppujen lopuksi voinut senkin estää? Miksi meillä on mahdollisuus valita paha ja liukua pois Jumalasta?
Raamatussa Job pohtii syitä kaikkivaltiaan Jumalan toiminnalle, joka tuntuu Jobista täysin epäreilulta. Job jopa pääsee keskustelemaan Jumalan kanssa asiasta, mutta silti päätyy lopulta sanomaan: ”Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä – ne ovat minulle liian ihmeellisiä” (Job 42: 3).
Raamattu ei lopulta anna meille vastausta siihen, miksi Jumala sallii kaiken tuon pahan maailmassa. Salattu Jumala on salannut myös oikeudenmukaisuutensa. Luotuina emme voi ymmärtää luojaamme. Kristittyinä meidän tulee toimia hyvän puolesta, rukoilla itsemme ja toisten puolesta ja ihmetellä Jumalan suuria tekoja. Ehkäpä taivaassa saamme kerran tietää kaiken tarkoituksen; jos se nyt siellä meitä enää kiinnostaa.
Siunausta ja hurjasti voimia sinulle, joka olet läheisesi menettänyt. Olet rukouksissa.
Martti Pyykkönen