Tätä kirjoittaessani Vancouverin olympialaiset ovat käynnissä suurella sykkeellä.
Oletko tullut ajatelleeksi, että monesti haukkujen kohteena ollut Yle toimii tässä kohdin esimerkillisesti? Monessa maassa lähetykset tulevat uusintoina tai koosteina, mutta meillä onnistumiset, epäonnistumiset, pettymykset ja riemut välittyvät reaaliajassa niin, että tiedämme kaiken, mitä Kanadan maalla tapahtuu.Tammikuun Nuotta kertoi, kuinka Mika Poutala valmistautui uskossa luottaen olympiaurakkaansa. Poutala toivoi, että 500 metrin pikaluistelun avausmatkalla hänen kultamitaliunelmastaan tulisi totta.
Avausmatka luisteltiin kaksi kertaa, ja ensimmäinen puolisko kilpailusta sujui kuin elokuvissa. Ensimmäisen vedon jälkeen Mika oli johdossa ennen pelättyjä korealaisia sekä erästä isäntämaan Kanadan luistelulegendaa. Valmentajat odottivat kultaa vesi kielellä, ja selostajien ääni värisi tavallista enemmän.
Toisen lähdön alkulaukausta odottaessaan Mika löi nyrkillä sydämensä kohdalle ja nosti sormen ylös merkkinä siitä, kenelle kuuluu kunnia tästäkin hetkestä − mahtava todistus, jonka selostajakin noteerasi. Selostaja totesi, ettei Mikan tarvitse tätä jännittää, sillä hänen elämänarvonsa ovat jossain pysyvämmässä kuin pelkässä luistelussa. Aika hienosti sanottu!
Penkkiurheilijat odottivat innoissaan, sillä he tiesivät, että hyvä perussuoritus riittää ainakin hopeaan. Kaikki ei kuitenkaan sujunut suunnitelmien mukaan: kaksi horjahdusta vei kymmenyksiä ja mitali karkasi kolmen sadasosan päähän. Lopullinen sijoitus oli viides tila.
Tulosruudun haastattelussa puhui pettynyt mies, joka itki ääneen ja totesi, että turha tässä on selitellä. ’’Viides sija on hieno ja hyvä, mutta tämä ei nyt tunnu yhtään miltään.’’ Kyyneleet valuivat, eikä mies niitä peitellyt lasien taakse tai muuhunkaan jurotukseen. ’’Luulin mitalin tulevan. Pahalta tuntuu, ja ensi yönä ei varmasti nukuta.’’
Tuo haastattelu nosti ainakin minun silmissäni tuon räppäävän luistelijan pisteitä entistä korkeammalle. Rohkea ihminen uskaltaa näyttää tunteensa. Mieskin voi itkeä epäonnistumisen jälkeen.
Mika Poutala on esimerkki vilpittömästä ja suoraselkäisestä uskossa olevasta suomalaisesta miehestä.
Tässäpä meillä on vaihtoehtoinen roolimalli urheileville nuorille, vastapainoksi niille urheilijoille, jotka kertovat juhlivansa kuningas alkoholin kanssa suomalaiseen tapaan tai jotka epäonnistumisen hetkellä uhkaavat vetää toimittajaa turpaan, koska tämä heidän mielestään kyselee tyhmiä.
Olemme nyt laskeutuneet paastonaikaan, joka johdattaa meidät piinaviikon kautta ylösnousemuksen ihmeelliseen riemuun.
Elämä on tunteiden vuoristorataa. Silmänräpäys moottoritiellä, juna-aseman laiturilla tai vaikka koulun välitunnilla voi muuttaa koko elämän.
Eletään siis tätä päivää ja paastoa täysillä tunteiden kirjoa kokien ja niitä näyttäen. Itkut niin kuin hymykin kannattaa päästää naamapanssarin läpi.
Jonotin aamulla Kampin Alepassa yrmeän näköisten vanhusten takana. Erään rouvan maksaessa kassalla ostoksiaan iloinen nuori naiskassa ihaili hänen sormustaan. Oli hauska nähdä, kuinka vanhuksen helsinki-ilme suli hymyyn!
Minuakin nauratti, kun maksoin ostokseni. Pienillä asioilla ja eleillä saa niin paljon iloa aikaan.
Kohdataan siis rohkeasti toinen toisemme niin iloissamme kuin suruissamme. Siunattua paastonaikaa!
Juha Heinonen