Uskon sankarit

Hän on viittä vaille satavuotias. Hänen äänensä on hento, kuin kuiskaus. Hän kulkee kepin kanssa, kumarassa. Hän on uskon sankari, sillä hän on saanut elää elämänsä Jeesukselle. Hänen nimensä on Päivö Parviainen.

Silmät ovat näkemisestä väsyneet, ne ovat ummessa. Silti kaikki on riittävän kirkasta, ajatusta myöten selkeätä. Joskus näkee paremmin silmät kiinni. Näkee sisäänpäin, taaksepäin ja kotiinpäin, ja uskaltaa katsoa sitä kaikkea sellaisena kuin se on. Jumalan maailma on kaunis, erityisesti sen näkymätön osa; se mikä näyttäytyy vain uskon silmille.

Se mikä lopulta on tärkeätä, ei ole ihmisestä kiinni. Jumala antaa, Jumala ottaa. Elämä on Jumalan kädessä. Oma rohkeus ei määritä onnistumista, eivät edes viisaat valinnat!

Kun Nuorten Lähetyskonferenssissa haastateltiin Päivö Parviaista, näin elävän uskon sankarin. Kuulin, mitä on olla samaan aikaan taistelun silmässä ja voittajan puolella. Lavan valospotit värittivät uurteet lähetystyössä vuosikymmeniä palvelleen miehen kasvoilla. Ne todistivat, että hän on elänyt! Ja hän on taistellut.{middlequote}

Päivö koki sodan sekä kotimaassaan että Kiinassa. Hän on kokenut sodan myös hengellisellä rintamalla. Siksi hän on oppinut pysymään hyvin lähellä Jeesusta, joka on voittanut synnin, sielunvihollisen ja kuoleman vallan.

Sadan vuoden perspektiivillä on jo varaa sanoa, että tietää, mitä elämä on, ja kenen varassa sen uskaltaa elää. Siksipä Päivön slogan on ”Älä pelkää, usko ai noastaan”. Hän on oppinut luottamaan Jumalaan vaikeuksien keskellä.

Mitä tahansa voi pläjähtää päin pläsiä. Elämä on armoton, mutta Jumala ei. Pelätä ei tarvitse, koska homma ei ole omissa hyppysissä. ”Jumala on itse sanonut: Minä en sinua jätä, en koskaan hylkää sinua. Sen tähden voimme turvallisin mielin sanoa: Herra on minun auttajani, siksi en pelkää. Mitä voisi ihminen meille tehdä?”{quote_middle}

Tuima top ten

Raamatun uskon sankareiden listalla kieppuvat niin ikään vanhukset. Katsopas Heprealaiskirjeen luvut 11–13! Luet Abelista, Henokista (joka ei kohdannut kuolemaa), Nooasta, Aabrahamista ja Saarasta, Iisakista, Joosefista, Mooseksesta, portto Rahabista, langenneesta Daavidista ja lukuisista muista.

Raamattu esittelee uskon sankarit kertomalla, miten ja mitä he näkivät, ei miltä he näyttivät. Heille oli yhteistä, että he eivät tämän elämän aikana saaneet nähdä sitä, mihin Jumala oli heidät kutsunut. Siis sittenkin luusereita?

Jumala kyllä kutsui heitä seuraansa ja asetti tehtäviin, joiden takia he ravasivat ympäri maat ja mannut väenpaljoudet perässään, mutta näkyvää palkintoa työstään he eivät saaneet. Se ei estänyt heitä pysymästä liikkeellä ja luottamasta Jumalaan. Tyytyivätkö he vähään? Päinvastoin, he odottivat parempaa! Pettikö Jumala heidät? Ei! Jumala on kaikkivaltias ja aina teoissaan oikeassa. Ei hän ole komennettavissamme.

Pettyivätkö he Jumalaan? Eivät, sillä heidän koko elämänsä riippui Jumalasta. Mitä he olisivat ilman häntä? Miksi Jumalan tarvitsisi mielistellä heitä? Jumala opetti sankareitaan palvelemaan jonkin muun kuin palkan tähden. Mikä se muu oli? Mikä saa luottamaan, vaikkei tili kartu eikä maine kasva, eivätkä edes stydyt fiilarit kestä vaikka geeliä riittää, niin että tukka on hyvin?

Näiden Vanhan testamentin sankareiden ansioluettelossa sanotaan muun muassa näin:

”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.”

”Uskovina nämä kaikki kuolivat. Sitä, mikä oli heille luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä.” Usko säilyi, vain lupauksen varassa.

”Uskonsa tähden Mooses lähti Egyptistä kuninkaan vihaa pelkäämättä ja pysyi lujana, kuten pysyy se joka ikään kuin näkee Näkymättömän. – Hän mieluummin jakoi Jumalan kansan kärsimykset kuin hankki synnistä ohimenevää nautintoa. Hän näet piti Kristuksen osaksi tulevaa häväistystä suurempana rikkautena kuin koko Egyptin aarteita, sillä hän kiinnitti katseensa tulevaan palkintoon.”

”Monet kidutettiin hengiltä.”
Katseen oikea suunta asetti ihmissuhteetkin oikeaan malliinsa. Toista tulee kunnioittaa, mutta ketään ihmistä ei pidä pelätä tai palvoa. Kuntoa tulee hoitaa, mutta ei pidä luulla, että elämä on arvokasta vain terveenä, vahvana, kauniina ja suosittuna. Luja usko voi asua pyörätuoliin sidotussa! Kristittyjä tapetaan tänäänkin uskonsa tähden.

Sama meno jatkui Uuden testamentin puolella. Kun Jeesus tuli, Jumalan lupaukset täyttyivät. Silti kärsimys jatkuu. Jeesus on kärsimysten mies ja sairauksien tuttava, rujo, ei mikään kiiltokuvapoika. Hänen seuraajilleen ei ole luvattu sen parempaa osaa. Johanneksen evankeliumin luvut 14–17 kertovat tästä.

Jeesuksen seuraajat joutuvat muiden vihan kohteeksi. He näkevät jotakin, mikä on muille vierasta. Jeesus itse sanoo opetuslapsilleen ennen kuolemaansa näin:

”Totisesti, te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee. Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi. – Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota kukaan ei voi teiltä riistää.”

”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.”

Marjaana Kotilainen