Legendan kaksi kuolemaa
Talvella 1981 elämässäni ilon aiheet olivat vähissä. Lukion ekaluokkalaisen arjessa impulsiiviset tuskan nuolet tekivät pahaa jälkeä sielussa ja sydämessä. Toki elämääni kuului ymmärtävä koti, seurakunta, urheilu ja rummut sekä tietysti gospelmusiikki.
Talvella 1981 elämässäni ilon aiheet olivat vähissä. Lukion ekaluokkalaisen arjessa impulsiiviset tuskan nuolet tekivät pahaa jälkeä sielussa ja sydämessä. Toki elämääni kuului ymmärtävä koti, seurakunta, urheilu ja rummut sekä tietysti gospelmusiikki.
Jyväskylän keskusammattikoulun saliin oli tulossa Larry Normanin konsertti. Lämppärinä toimivat Alan Wall sekä Norman Barrat, jota seurakuntamme kitaravirtuoosi J. Pitkänen piti maailman parhaana kitaristina. Olimme olleet katsomassa Jyväskylässä Pro Fideä sekä Jarmoa ja Jukkaa, mutta nyt paikalle oli tulossa gospelmusiikin isä; mies, josta kaikki oikeastaan oli lähtenyt liikkeelle.
Tuo ilta oli yksi elämäni hienoimmista: Alan Wall ja Norman Barrat kumpikin lämmittivät yleisön, mutta Larry Norman kitaroineen ja pitkine vaaleine hiuksineen räjäytti sisimpäni. Konsertin tunnelma sai sukat pyörimään jaloissa: tuntui ihmeelliseltä olla paikalla tuona iltana.
Muistan mietteeni, kun kaverit heittivät minut myöhällä kotiin. Olin lähtenyt reissuun suoraan koulusta, läksyt olivat tekemättä, moottoripyörän mäntä hajalla, tyttöystävää ei ollut. Isoin murheeni oli tietoisuus seuraavasta päivästä: joutuisin puhevikani takia taas luokan edessä naurunalaiseksi. Tuo kaikki tuntui kuitenkin vähäpätöiseltä, sillä olin nähnyt ja kokenut jotain suurta, olin kohdannut gospelin elävän legendan.
Kymmenen vuotta myöhemmin olin itse soitellut huonolla menestyksellä gospelbändeissä. Valmistuin kirkon nuorisotyönohjaajaksi, ja olin lähdössä porukkani kanssa Turkuhalliin Maata Näkyvissä
-festareille. Luvassa oli myös kauan odottamani Larry Normanin konsertti: näkisin ja kokisin taas legendan!
Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan. Larryn soitto ei kulkenut, mies vaikutti välillä kireältä ja välillä poissaolevalta. Yleisö ei lämmennyt, monet lähtivät konsertin puolessa välissä käytäville hengailemaan. Ihmettelin, mitä tapahtui. Kotimatkalla harmitti koko konsertti; miksi en saanut jäädä Jyväskylän konsertin tunnelmiin.
Myöhemmin olen ajatellut, että Turun kokemus oli minulle opettava ja tarpeellinen. Me ihmiset nostamme toisiamme jalustalle. Kristillisessä nuorisokulttuurissa sinne pääsevät parhaiten gospelmuusikot. Myös nuorisotyönohjaajat, puhujat ja oikeastaan kaikki, jotka saavat nousta tai joutuvat nousemaan porukan eteen opettamaan tai esittämään jotain, ovat vaarassa nousta joidenkin silmissä.
Nuorisokulttuurimme hakee aina esikuvia, ja siinä mielessä hengelliset esikuvat ovat ihan terveitä vaihtoehtoja rockelämän sankareihin verrattuna. Kaikissa ihmisissä on vain yksi vika: me kaikki olemme epätäydellisiä, ja liian läheltä katsottuna meihin joutuu pettymään.
Kristillisellä kentällä tämmöisessä pettymyksessä on oma syvyytensä. Siitä saattaa tulla hengellinen kokemus. Kun odotukset eivät enää täyty, kun huomaa jonkun laulujen tai puheitten joutuvan ristiriitaan elämän kanssa, saattaa pettyneen diggailijan oma uskonelämä olla kriisissä.
Kotimaa-lehden pieni uutinen pari viikkoa sitten kertoi entisen idolini, gospelin esi-isän Larry Normanin menehtyneen sydänvaivoihin noin 60 vuoden iässä. Tuo uutinen kosketti sydäntäni.
Otan hatun pois ja vietän hiljaisen hetken Larryn muistolle, iloitsen hänen elämäntyöstään ja olen kiitollinen, ettei hän ole ainakaan minun jalustallani liian korkealla.
Kunnioitetaan, ystävät, toistemme tekemistä, mutta varotaan nostamasta lähimmäisiämme liian korkealle jakkaralle, jotteivät he putoa meidän niskaamme, sillä siitä tulee helposti pahaa jälkeä – varsinkin hengellisessä mielessä. Tärkeintä on tajuta kaiken ihmisen tekemisen olevan keskeneräistä ja väliaikaista. Kannattaa luottaa täysillä vain yhteen ainoaan, joka kestää ja pitää ikuisesti.
Raamattu sanoo: Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani ei koskaan katoa. Hyvää pääsiäisen aikaa ikuisuuden sanoman äärellä.
Juha Heinonen