Anton Laurila on kävelevä todiste siitä, miten kaikki muuttuu Jumalan astuessa sydämeen. Mies täytyi viedä pohjalle asti, ennen kuin silmät avautuivat.
Anton syntyi avioeron keskelle. Isä oli alkoholisti ja nuori mies omaksui häneltä huonon miehen mallin.
– Isän tapa mua kohtaan oli se, et se anto hirveästi lupauksia, eikä koskaan pitänyt niitä, Anton kertoo.
Ala-asteelta vielä lukioonkin Anton oli koulukiusattu.
– Mä olin just sellanen vähän lihava ja silmälasipäinen poika, jota on näiden ”apujen” ansiosta helppo potkia päähän.
Yläasteella Anton kuitenkin tuli kaverinsa kautta uskoon ja löysi paikan, jossa hyväksyttiin, eikä pilkattu.
– Se oli mulle hyvin suuri kokemus. Sä oot semmosen rakkaudellisen ilmapiirin ympäröimänä, Anton kertoo.
Rockelämän illuusioita
Hyvää fiilistä ei kuitenkaan kestänyt loputtomiin. Lukion loppupuolella Anton alkoi kapinoida uskoa vastaan.
– Mä jotenkin koin, että tuolla piireissä on hirveästi ihmisiä, jotka haluaa hyötyä toisistaan. Siellä on hirveästi valtaa, ja sitä valtaa käytetään välillä väärin.
Valheet olivat alkaneet kietoa Antonia verkkoihinsa, ja mies käpertyi syvemmälle ja syvemmälle kuoreensa. Viha tuli osaksi elämää, ja alun hämmentyneisyyden jälkeen Anton antautui sille.
– Aloin sanoutua irti kaikista hengellisistä jutuista ja aloin tutkia wicca-noituutta, Anton kertoo.
Samoihin aikoihin tuli rockbändikuviot, ja Anton löysi itsensä laulamasta alulle laittamastaan bändistä. Biisit kertoivat pitkälti vihasta, ja välil-
lä Anton jopa kyseenalaisti Jumalan.
– Saatiin levytyssopimukset ja alkoi rock ’n’ roll. Sä et olekaan yhtäkkiä enää se säälittävä silmälasipäinen oika, vaan varsinkin naiset saattaa kattoo ylöspäin, Anton miettii.
Kuvioihin astui alkoholin käyttö, ja Anton ajautui pikkuhiljaa syöksykierteeseen. Uutuudenviehätyksen keskellä hän tunsi olevansa todellinen itsensä ja vapautuneensa kaikesta valheen kahleesta.
Todellisuudessa kaikki meni toisin päin. Elämä luisui huonommille raiteille, wiccasta oli helppo siirtyä sa-
tanismiin, Anton alkoi käyttää huumeita ja juominen lisääntyi. Anton oli nähnyt isänsä alkoholismin ja kuo-
leman siihen, mutta näki omalla kohdallaan ainoastaan illuusion, jossa eli.
– Sitä ei edes tajua, kuinka nopea se siirtymä siitä, että kaikki on kivaa ja hienoa, on siihen, ettei olekaan enää. Kaikki on pelkkää tuskaa, ja pitäis saada elämään ote.
Anton alkoi etsiä apua eri uskonnoista ja kävi niitä yksitellen läpi. Mistään sitä ei kuitenkaan löytynyt.
Mopo karkaa viimeisen kerran
Viime syksynä bändi oli edustamassa Suomea Saksassa. Siellä mopo karkasi viimeisen kerran käsistä. Mies oli dokannut koko päivän, ja itsetuhoiset ajatukset vahvistuivat entisestään.
– Mä menin hotellihuoneeseen ja alko tää, et sä oot säälittävä ja epäonnistuja, niittaa nyt ittes.
Anton otti kourallisen sairauteen määrättyjä lääkkeitä ja meni sängylle odottamaan. Asiat eivät menneetkään odotusten mukaan – Anton heräsi. Pian lähdettiin takaisin Suomeen. Anton oli aivan sekaisin ja pakoili huolestunutta perhettään.
– Mä näin vaan kaiken sellasena, et ihmiset juonii mua vastaan.
Mutkien kautta Tikkurilassa vaellellut Anton löydettiin. Vielä matkalla sairaalaan sammuneena ollut Anton havahtui ja yritti hypätä autosta, mutta äiti sai tartuttua poikaan. Takapenkillä istuivat tyttöystävä ja 7-kuukautinen poika.
– Hyvä kysymys on, et jos sä oot sekasin, sammut siinä, niin miten yhtäkkiä tulee virtaa ja viimeinen, mitä koitat, on hypätä, Anton pohtii.
Jumala vapautti Antonin
Seuraavan kerran Anton heräsi sairaalassa lepositeissä epätoivoon.
– Ihmiset ajattelee helposti, et sillä oli hirveä krapula, mut se ei ollut sitä. Se oli hirveä sielun epätoivo, pelko ja ahdistus, Anton sanoo.
Anton pääsi psykiatrisen avopuolelle hoitoon. Ensimmäiset viikot hän itki ja mietti asioita. Voimia ei ruumiissa ollut mihinkään. Anton makasi huoneensa lattialla ja vasta siinä pisteessä kääntyi Jumalan puoleen.
– Mä sanoin, et jos siellä joku Jumala on, jos sä siellä oot, nyt mä tartten sua. Sit tuli semmonen älytön lämmön tunne ja rauha. Oli ollut pelkkää kaaosta kuukausia ja yhtäkkiä tulee vaan rauha.
Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin Anton ei nähnyt yöllä painajaisia. Aamulla hoitajat kertoivat hänen olleen immuuni lääkkeelle, jolla oli yrittänyt itsemurhaa. Anton oli syönyt lääkettä viisi vuotta sairauteensa. Kehokaan ei huutanut enää päihteitä, vieroitusoireita ei tullut.
– Se muutos siitä epätoivoisesta, synkästä, itsetuhoisesta ja aineriippuvaisesta tyypistä tähän tapahtui siellä päivässä, kahessa. Se on mulle mieletön todistus Jumalasta, mä tiedän kuinka kovasti mä koitin päästä viinasta eroon, kuinka kovasti mä yritin muuttaa mun elämää itse, mutten onnistunut. Mä en enää vaihtais mihinkään sitä kokemusta mikä mulla on siitä lähtien ollut, se päivittäinen Jumalan kohtaaminen. Taivas on läsnä ja lähellä.
Anton elää Jumalan ehdoilla
Anton toteaa olleensa niin ylpeä, että kaiken piti mennä aivan äärirajoille. Menneet ovat piikki lihassa, mutta Anton ei tahdo unohtaa niitä, eikä Jumalan suuria tekoja.
– Mä rukoilin paljon, taivas oli erityisen lähellä, ja siihen olkapäähän oli hyvä itkeä ja olla myös kiitollinen siitä, et on saanut elämän takaisin lahjana.
Anton painottaa sitä, että kaikella on tarkoitus, myös hänen elämällään. Hän on kiinnostunut alkoholistien ja narkomaanien kanssa työskentelystä ja tahtoo kertoa tarinaansa. Hän toivoisi saavansa sen kirjaksi.
– Tää elämä, mitä mä nyt elän, ei oo enää mun käsissä enkä mä halua päättää, mihin meen ja mitä teen. Nyt mennään niillä ehdoilla, mitä Jumala haluaa. Mun pitää olla valmis siihen, että vaikka mä tahtoisin hirveästi toteuttaa itteäni tai tehdä jotain juttuja, niin jos Jumalalla on jotain muuta, mun pitää luopua, koska hän tietää paremmin.
Saara Räty
Lue koko juttu Nuotta 5/2008 lehdestä, jonka voit tilata tästä.
